sunnuntaina, syyskuuta 20, 2009

Blogin kirjoittaja esittäytyy: Minä ja ääni

Huom. Tämä kirjoitus on poimittu aiemmasta blogistani. Esseen lopussa on uudempaa pohdiskelua.



Johdanto:
"Planeettojenvälistä kommunikaatiota"
Näin kuuluu eräs keskiajalta peräisin oleva määritelmä musiikille. Lieneekö Kopernikuksen ajattelu yhdistynyt romanttisella tavalla tuon ajan filosofiseen semantiikkaan?

Kysymme, mitä musiikki on? Tähän vastataksemme joudumme kohtaamaan useita lisäkysymyksiä: miltä kantilta katsottuna; fysiologisena, esteettisenä, kulttuurihistoriallisena vai kenties yksilöllispohjaisena ilmiönä? Onko musiikki olemassa riippumattomana ihmisestä? Mikä määrää, onko tuotettu ääni musiikkia? Miksi kappale, joka ärsyttää toisen korvaa, on toiselle nautinto. Mikä määrää hyvän musiikin? Ja viimeiseksi: onko musiikki järkevää?

En kuitenkaan syvenny tässä kirjoituksessa näihin kysymyksiin, koska uskon aiheesta olevan tehty väitöskirja jos toinenkin. Oma subjektiivinen tietotaitoni ei riitä moiseen arvausleikkiin.
Sen lauseen toki voin allekirjoittaa, että musiikki on loppujen lopuksi makuasia. Eikö? Oletan kuitenkin, että sekin seikka on selitettävissä - kuten moni muukin asia ihmiselämässä - perimän ja ympäristön yhteisvuorovaikutuksen seurauksena. Juuri se havainto inspiroi tutkimaan taustavaikuttajia: minkä takia minusta tuli tällainen, miksi tykkään siitä ja siitä musiikista, mutta en siitä ja siitä?

Tämä teksti ei ole edes tarkoitettu varsinaiseksi blogiviestiksi, vaan olkoon se pikemminkin lyhyt biografinen tarkastelu. Oman henkilöhistorian "käsikirjoitus" avautuu, kun sitä käsittelee kirjoitetussa(tai vaihtoehtoisesti puhutussa) muodossa. Tällöin ajatuksille jätetään selkeä alusta, johon voi järjestyksessä prosessoida omia muistojaan ja huomioita. Tämä on parempi kuin se, että pohdiskelu tehtäisiin vain pään sisällä ajatusten pyöriessä holtittomasti.
__________________________________________


Minä ja ääni



1. Mörkö se lähti piiriin

Aivan aluksi haluaisin paneutua omaan suhteeseeni musiikkia kohtaan. Jokainen kokee omalla tavallaan musiikin merkitykselliseksi itselleen. Näin koen minäkin, mutta sen lisäksi huomaan olevani jollakin tapaan vielä individuaalimpi.
Musiikki on aina ollut minulle kulttuurin lajikirjossa se lähin ja helpoiten lähestyttävissä oleva. Vaikka absoluuttinen sävelkorva minulta puuttuu (en kykene vaikeuksitta löytää oikeaa sointua esim. pianosta) on se silti leikillisesti arvioiden 9½ tasoa. Tämän huomasivat jo vanhempani minun ollessa vielä leikkikouluikäinen. Äitini kertoman mukaan "tukin korvani" ja selvästi olin vaivautunut, kun päiväkodissa joku lapsista lauloi hieman nuotin vierestä jotain laulua. Olen siis pienestä pitäen ollut varsin tarkka puhtaasta äänestä ja herkkä mahdollisille säröille, jota esim. väärin laulaminen on.
Henkilökohtainen muisto liittyy 90-luvun puoliväliin, pääsiäiseen, jolloin olimme mökillä nuorempien serkkujen kanssa. Pääsiäismunia maalaillessa toinen serkuistani hyräili Offenbachin universaalia Can-Canin teemamusiikkia. Mutta hän hyräili sitä aivan päin syvintä kankkulaa, ei edes nuotin vierestä vaan kokonaan väärillä nuoteilla. Joskus olen itse leikilläni laulanut Ukko-Nooaa penkin alle, mutta tällä kertaa kyseessä ei ollut vitsi. Serkkuni oli(ja on) selvästi epämusikaalinen. Herkkää 6-vuotiasta tämä selvästi ärsytti suunnattomasti. Tiuskasin hänelle, että "ei se noin mene" ja hyräilin sen itse oikein. Hän väitti vastaan ja jatkoi epävireistä hyräilyä. Sanoin jälleen hänen laulavan ihan väärin. Tilanne kärjistyi itkuun ja känkkäränkkään; pääsiäinen meni lähes pilalle.

Lapsena kuuntelin luonnollisesti lastenlauluja (huom. pelkään tämän olevan katoavaa perinnettä, nykyään lastenlaulujen taso on laskenut säälittäviin pohjamutiin). Marjatta Pokelan Mörköooppera kuuluu lapsuuteni suosikkeihin. Kuulemma Portugalissa laulelimme isosiskon kanssa vuokra-auton takapenkillä näitä lauluja taukoamatta "niin kikkara kakkara lumiukon laittaa parkkipaikan päälle juu". Soitettiin minulle toki muitakin kasetteja. Näin tuli tutuksi mm. Karel Svobodan teemalaulut Tao-tao, Maija Mehiläinen ja Peukaloisen Retket. Ihme ja kumma, Lounatuulen laulu, Saku Sammakko ja Känkkäränkkä löytyivät kaseteilta. LP:llä oli Inke Tinke Minki, Intiaanin sotahuuto, Pyörällä mummolaan ja Popsi popsi porkkanaa.

Unohtaa ei sovi Rölliä, joka ilman muuta oli suurista suurin. Allu Tuppuraisen lauluissa on jotain todella omaperäistä ja ovat niin sanoituksellisesti kuin musiikillisesti ilmiömäisiä. Jokainen melodia on yksilöllinen ja sanat helpot ja myös oivallisesti rytmitetty. Rölli-ohjelmaan tehdyt videot olivat usein vielä onnistuneet. Kuka voisi unohtaa Itsensäpelottelemislaulun synkkiä uhkia ja paljastumisia "mutta sehän onkin minun vanha potta" tai Sammakoiden kuoron "väk väk vik kur".
Röllin vaikutus meidän sukupolveen on sanalla sanoen ollut valtava. Uskon, että lähes jokainen osaisi vetää Karaokessa sellaiset kappaleet kuin Robotti Ruttunen, Häläpäti-laulu, Elefantti Antti ja Siili Suhonen, Omituisten Otusten kerho - teemalaulu mukaan lukien. Ei ihme, että koulun kykykisoissa 4. luokalal tanssimme Röllin tahdissa ja vielä harva se päivä kuuli yläkoulun radiosta Rölliä soitettavan aamunavauksessa.

Entäs vielä? Titi-Nallen katsoin aina, nimenomaan sen alkuperäisen, jossa joukolla lapsia oli pienet Titi-nallet sylissä ja rytmipalikoilla toistettiin taa-taa titi-taa. Entäpä muistaako kukaan Eeva-Leena Pokelan "Laulukirjaa" Pikku-Kakkosesta. Hän musisoi kirjavissa lavasteissa mitä erikoisemmilla vempaimilla, muun muassa eri värisillä valoilla, jotka syttyivät aina vastaavaa säveltä soittaessa. Ohjelman tunnari oli mitä hassuin ja pystyn hyräilemään sen edelleen.


Sanoinko olevani omalaatuinen musiikin kuuntelun suhteen? Kyllä, mutta lapsena en poikennut juurikaan ikäisistäni. Olin myös vähän aikaan Frööbelin Palikoiden fani, ja Leijonaa mä metsästän oli lauluista ylin. Mutta jo tässä vaiheessa aloin saada musikaalisia vaikutteita muualta, jotka avarsivat ymmärrystäni. VHS-kokoelmaamme kuului Disneyn Fantasia(1940), joka kuului heti pienestä pitäen lempikasetteihini sen mukaansa tempaavan klassisen musiikin takia ja lumoavan animaation takia. Voin sanoa kasvaneeni eräällä tavalla Fantasia-maailmassa. Tämä oli ensimmäinen askel kiinnostukseni klassiseen musiikkiin. Kävin 5 vuotiaana katsomassa Tšaikovskin Pähkinänsärkijä-baletin ja hyräillyt Fantasiasta tuttujen musiikkien mukana.
Seuraavat muistikuvani liittyvät tietokoneisiin. Kyllä, vaarillani oli 90-luvun puolivälissä tietokoneella Music Mentor -niminen ohjelma, jossa klassisen musiikin historiikin lisäksi(englanniksi) pystyi kuuntelemaan musiikkinäytteitä midi-muodossa. Välissä oli eräänlaisia tehtäviä ja jotain karkeita animaatioita. Tykästyin heti tiettyihin kappaleihin ja halusin kuulla lisää. Ohjelmassa pystyi myös itse luomaan midinotaatio-ohjelmalla omia kappaleita, ja se lienee ollut minun ensimmäinen motivaattori oma-aloitteelliselle nuottien opiskelulleni.


2. Billie Jean

Arviolta 1996 vuoden alussa iski kuitenkin fanaattisuus aivan toisenlaista musiikkia kohtaan. Voisin kutsua niitä Michael Jackson -vuosiksi. Ei kestänyt aikaakaan, kun huoneeni seinät oli Michael Jackson-julisteilla päällystetty, kuljin Michael Jackson yöpaidassa, omistin lähes kaikki Jacksonin albumit kasetteina(pari CD:tä myös) ja jopa 2 VHS:ää musiikkivideoiden täyttäminä. Nolot valokuvat paljastaa, kuinka minulla oli tapana tanssia videoiden tahdissa; matkia idolini mestarillisia liikkeitä. Myös äitini osallistui näihin ns. tanssitunteihin. Tässä selitys sille, miksi kaverikirjaan kirjoitin 1. luokalla tulevaisuuden ammattia koskien "Minusta tulee uusi Aira Samulin". Olihan Samulinilla TV:ssä yksi jos toinen tanssiohjelma.
Lähes jokainen Jacksonin kappale oli korvilleni euforia. Lemppareihin lukeutui luonnollisesti Thriller ja Billie Jean sekä myös Rock with You, Wanna Be Startin' Somethin', Stranger in Moscow ja Ghost. En (onneksi) muista, kuinka fanaattisesti levitin sanomaa "Maikkelista", mutta varmasti toin faniuteni esille. Moonwalkia koulun pihalla? Kyllä vainen. Muistan Lindforsilla olleen yksi kolmesta VHS:stä, jota minulla ei ollut. Pyysin sitä kai lainaksi, mutta kiinnostukseni kai lopahti sitä ennen.
Jackson-rakkaus muuttui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin suoranaiseksi Jackson-vihaksi. Lopetin hänen musiikkinsa kuuntelun ja viskasin kasetit laatikkoon ja julisteet roskiin. Yöpaidasta tuli hyvä rätti.



3. Winner Takes It All


Oma lukunsa on Abba, jota ei voi sitoa mihinkään tiettyyn ikävuoteen. Lapsuudessani Abba-innostus on ollut aaltomaista: Se on ilmennyt muutaman vuoden välein toistuvina jaksoina, joiden aikana on ollut pakko kuunnella koko Abban-tuotanto läpi, kautta, takaisin ja nurinpäin. Helpotuksen on tuonut siskon viralliset Abba-kasetit ja Abba The Movie VHS-nauhalla vuodelta 1993.
Abba on populaarimusiikin saralla jumala. Aiemmissa blogiviesteissäni olen esittänyt, että 3/5 Abban tuotannosta on loistavaa, 4/5 vähintään hyvää ja vain 7/8 heikkoa. En sano tätä fanina, vaan asiantuntijana. Hyvän kappaleen tuntomerkit voi havaita lähes jokaisesta vastaantulevasta Abban biisistä, oli kyse Waterloosta ja Mamma Miasta tai hieman tuntemattomimmista The Piper ja I Let the Music Speak. Kappaleiden taikuus piilee vahvassa panostuksessa melodiaan; mitä iskevämpi ja paremmin muistettava melodia, sitä helpompi se on laulaa, myös amatöörien.
Kokeneina ja luovina muusikoina Benny yhdessä Bröjnin kanssa loivat kappaleita kirjoittamalla sanoitukset ja sävellyksen. Kappaleet luotiin aluksi vain yhdellä instrumentilla, yleensä Benny soittaen pianoa. Tämän jälkeen ne voitiin sovittaa orkesterille, tai minkälaista kokoonpanoa mikin kappale kaipasi. Monet Abban alkuvaiheen kappaleet poikkeavat tyyliltään rajusti; raskasta rokkikappaletta saattoi albumilla seurata pelkistetty balladi. Discomusiikki kitaroineen, vaskisoittimineen ja jousineen kuuluivat yleensä Abban säestykseen. Joissakin kuulaan myös taustakuoro. On sääli, että nykyään ei lavalla enää soita orkesteri kapellimasterin kera pop-yhtyeiden taustalla. Myöhempi Abban tuotanto siirtyi enemmän ja enemmän synteettisten soittimien pariin, mutta edelleenkin singulaarinen alkuperä on kappaleissa kuultavissa.

Hauska sivutarina liittyy vuosiin, jolloin olin kaiketi vain kolmen, neljän vuoden ikäinen. Olin nauhoittanut mikrofonilla c-kasetille omaa laulua Abbasta, kappaleina Chiquitita ja Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight). Luonnollisesti en osannut englanninkielisiä lyriikoita, ja ne ovatkin pelkkiä tekosanoja tyyliin "tsikitiitaa kravitarituu.. / kimmii kimmii kimmii... veerad hatsi nuri katoneni tsekalujee". Yllätys on se, että laulun kappaleet aivan oikein, nuotilleen. Ja ikää siis runsaat 3 vuotta, koska ääni kuulostaa pikkulapselta ja laulujen välillä on jotain käsittämätöntä tarinointia. Tämä arvokas c-kasetti löytyi noin 5 vuotta sitten kätköistä, mutta valitettavasti katosi uudestaan lähes saman tien.



4. Molli-Olli

Michael Jackson vuosien jälkeen ('98->) alkoi ns. Jyrki-kausi, joka jatkui aina isosiskon kotoa poismuuttoon asti. Isosiskoni musiikkitottumukset ohjasivat minua yhtäläisesti. Luonnollisesti toisen katsoessa Top-40 listaa YLEltä tai Jyrkiä en voinut itse olla seuraamatta näitä ohjelmia. Itse asiassa VHS-kokoelmasta löytyy vieläkin kaksi kasetillista vanhoja, about 1995 vuodelta peräisin olevia listanauhotuksia. Nauhoitettuihin musavideoihin lukeutuu mm. Scatmania, Elton Johnia, Macarena, Eesti Aerobic, Shy Guy, Rednexia, Wet Wet Wetia, The Cranberriesia, Tom Jonesia ja joitain hirveitä suomiysäri-biittirenkukuksia (heiluvan kameran edessä heiluu pari miestä ja nainen, valot välkkyy ja taustalla pyörii psykedeelisiä kuvioita). Sisko  itse oli suuri Nirvana-fani, jota kyllä sopi odottaa teinitytöltä. Itse, puhuttaessa siis vuosista 1994-1997 kuuntelin kyllä myös sitä, mitä hän kuunteli - Röllin ja Michael Jacksonin ohella. Jopa siskoni kaverien lempibändit, esim. Prodigy nousi suosikkieni joukkoon.
Mutta ehdottomasti intensiivisin populaarimusiikin kausi sijoittuu 2000-luvun vaihteeseen. Lempparibändeinä vaikuttivat kulloinkin muodissa olevat yhtyeet kuten Backstreet Boys, Spice Girls, Hansonit, Scooter, Ricky Martin, Shania Twain, Smurffit, Apulanta, Ulra Bra, Neljä Ruusua ja myöhemmin Bomfunk MC's, Limp Bizkit, Offspring ja Darude. Jälleen kertaan, kuinka latasin Napsterilla Madonnan Music -kappaleen, modeemilla vuonna nakki ja 0.

Voin sanoa tunteneeni "päivät kuumimmat hitit" kohtalaisella tarkkuudella noina vuosina. Itse asiassa en muun kaltaisesta musiikista tuolloin tainnut edes välittää. Radiossa ja TV:ssä soineet kappaleet olivat hyviä, enkä sitä nytkään kiellä. Kappaleet, joita nuoruudessa on kuunnellut, tuntuvat vain paranevan kuin laadukkain viini. Poikkeuksiakin löytyy; Michael Jacksonista "irrottauduttuani" en voinut vuosiin sietää mitään häneen liittyvää, ja radiossa soitettaessa ryntäsin sulkemaan toosan mikäli Jacksonia kuulin siellä soitettavan. Oikeastaan vasta aivan viime vuosina, ehkä viime vuonna olen uudestaan alkanut kuunnella Michael Jacksonia tuntematta vastenmielisyyttä. Ja eihän ne hullummalta kuulosta, ei.



5. Uusklassismi

Mutta sitten isosiskoni ja Jyrki poistuivat. Toinen Helsinkiin, toinen TV-historiaan. Elin musikaalisessa tyhjiössä. Radiota en omistanut enkä edes tavannut koskaan kuunnella. Ehkä keittiössä välillä soi Radio Nova. Internet ei ollut vielä vaihtoehto, joten hätäreaktiona turvauduin vanhempien LP-kokoelmaan. Valitettavasti tyyli edusti useimmiten 70-luvun rokkia, (CCR:ää ja Bruce Springsteeniä ynnä muita) joista lähes mikään ei ollut minulle tuttu entuudestaan. Modern Talking ja Bee Gees vielä menettelivät.
Tartuinkin suppean valikoiman keskeltä klassisen musiikin edustajiin. En muista, mikä sai minut asettamaan tuiki tuntemattoman Šostakovitšin 10. sinfonian vinyylin levysoittimeen. Tehty mikä tehty, olin jälleen fanatisoitunut.
Nuoreen mieleen uudet yllykkeet fiksautuvat kuin sitkein suopa. Alkoi ns. Ryssäperiodi, johon kuului 20 vuosisadan merkittävimmät säveltäjät: Sergei Prokofjev, Igor Stravinsky ja Dmitri Šostakovitš.
Innostus meni jopa niin pitkälle, että halusin välttämättä soitattaa levyjä kylässä käyville kavereilleni ja koulun esitelmä säveltäjästä piti totta kai olla Stravinskystä. Ei nuori poika ymmärtänyt, että kaikkien musiikkimaku ei välttämättä ole samanlainen kuin itsellään.

Niin traumaa kuin ihastusta on aiheuttanut Pekka ja Susi-adaptaatio, näytelty A Prokofiev Fantasy with Peter and the Wolf. Pelottavaa oli siinä se, että näyttelijät olivat puoliksi oikeita, puoliksi kuminaamaisia nukkeja. Syy? En tiedä. Tämän lisäksi metsästäjät oli korvattu Marxin veljeksillä ja kaiken kukkuraksi rikottiin myös 4. seinää ahkerasti, mm. Susi karkaa studion puolelle, ruokasodasta roiskuu tähteitä kapellimestarin päälle, "Prokofiev" ilmestyy näyttämölle ja lopun kohtauksessa lava puretaan näyttelijöiden yhä ollessa lavalla. Näytelmässä kuultu Overture on Hebrew Themes on edelleen yksi lempisävellyksistä sen mystisyyden vuoksi.

Kuuntelin tuohon aikaan myös muita klassisen musiikin säveltäjiä ahkerasti, CD:itä kertyi hyllyyn niin Beethovenin kuin Mozartin tuotantoa. Disneyn Fantasia-kasetit (1940 ja 2000-versiot) saattoi katsella mielellään.

Oma kiinnostava seikka klassisen musiikin ymmärtämiseeni liittyy Vappuun. Käytännössä joka vuosi perheellämme oli tapana käydä isovanhempien, isotädin ja hänen tuttavansa kanssa Finlandia-talossa esitettävässä HKO:n Vappumatineassa. Tässä klassiseen musiikkiin painottuvassa konsertissa soi vakionumeroina aina Wagnerin Lohengrinin III näytöksen alkusoitto, Sindingin Kevään kohinaa sekä Porilaisten Marssi, ja aina encoreiden vuoksi Mariano Moresin Uno-tango. Joinakin vuosina orkesteri soitti muunlaistakin musiikkia, esim. Star Warsin teeman tms. Harvoin tunsin vastenmielisyyttä konserttia kohtaan, toki joinakin vuosina repertuaariin saattoi kuulua varsin tylsiä kappaleita. Mutta ne hyvät kappaleet oli euforiaa korville; aito orkesteri on aito orkesteri.


6. Internetin nousu

Ei kestänyt kauankaan Napsterin jälkeen, kunnes Internet näytti täyden potentiaalin musiikin ykkösapajana. Tästä vastasi suurimmaksi osaksi Kazaa, joka oli pitkään eniten käytetyin p2p-ohjelma, lukuisista troijalaista huolimatta.
Vasta tänä talvena(2009) heitin pois raappiintuneet CD:t, joille olin polttanut vuosien 2002-2004 musiikkisaldoa. Muistikuvat levyjen sisällöstä on heikot, mutta sisälsi Ihanaa Leijonat Ihanaa, Dj Kyllönen: Mika Häkkinen, JC Reklamin Kung Fu Girl , Tu est foutu, Lumiukko ja sekalaista Nintendomusaa.
Kaavaa kulki siten, kuten vielä tänäkin päivänä, että hyvän kappaleen kuullessani tai sen tullessa mieleen pyrin sen löytämään ja lataamaan. Musiikkikansioni ei siten sisältänyt albumeja vaan röykkiön yksittäisiä, genreltään maan ja taivaan väliltä olevia kappaleita.
Tällä hetkellä vanhimmat kokoelmani mp3-tiedostot ovat vuodelta 2004, tarkemmin 9. luokan syksyltä. Niihin kuuluu mm. seuraavia nimekkäitä
Rotten Skeletor - Kummitusten Yö
Nalle Luppakorva - Hyvää Yötä
01 - Cool Music-Jewish- The Cincinnati Klezmer project - Hava Nagila (1)
Herb Albert and the Tijuana Brass - Spanish Flea
Kari Tapio - Viisitoista kesää

Näistä ensimmäiseen tutustuin kaverini välityksellä, kun haimme kuvaamataidontunnilla tehtyyn elokuvaan taustamusiikkia. Asiayhteydestä hieman poiketen haluan kritisoida kaverini valintoja: soundtrack olisi saanut sisältää pääasiassa orkestraaliosuuksia; nyt musiikkityyli hyppi hevistä syntikkapiipitykseen. ;)
Spanish Flea...alkujaan Simpsoneista tutuksi tullut sävelmä. Näköaivokuorelle on tallentunut kohtaus, jossa Homer istuu autossa syöden sipsejä ja laulellen musiikin mukana samalla kun ulkopuolella rynnäkköjoukot marssivat kohti areenaa.

Joudun miettimään tovin kertoakseni mitä kummaa olen kuunnellut 2004 vuodesta eteenpäin. Etenkin, jos vastaus pitäisi tiivistää yhteen sanaan. Se ei edes onnistu.
2004 syksyllä olen näköjään kuunnellut suuressa määrin pelimusiikkeja, tarkemmin Nintendo-pelien musiikkeja. Olen ilmeisesti löytänyt sivuston tai 'hubin', jonka kautta olen lähes 2500 kappaleen verran ladannut pelimusaa. Luonnollisesti olen kuunnellut soundtrackeja vain niistä peleistä, jotka ovat olleet minulle tuttuja. Näitä on mm. Super Mario Bros 3, Metroid Prime, Donkey Kong Country ja vaikkapa Pokemon Gold & Silver. Vaikka nykyisin näitä kokoelmia tulee harvakseltaan uudelleenkuunneltua, en voi väittää, etteikö Zeldan teemat tai Tokion Filharmonikkojen soittamat Super Smash Bros Melee -sovitukset olisi hienoa musiikkia. Erityismaininnan saa Sim City 4, jonka Ambient ja Fusion pohjainen soundi kolahtaa ainakin meikäläiseen.


7. C-duuri

Tästä tullaan jälleen siihen havaintoon, että arvostamani musiikki on usein instrumentaalista. Olen jopa valittanut, että pop- ja rock-kappaleista pitäisi aina olla olemassa instrumentaaliversiot. Miksi?
Lyyrikoilla on minulle sangen mitätön rooli. Nehän eivät oikeasti ole musiikkia lainkaan. Jos poistat sanat, jää taustamusiiki tallelle, ja kappale pitäisi edelleen olla hyvää kuunneltavaa. Ellei ole, on musiikissa jotain vikaa.
Mikäli taas poistat musiikin siten, että jäljelle jää vain laulu, on kyseessä Idols-karsinta. Tietysti hyvä laulaja saa esityksestä kohtuullista kuultavaa, mutta ilman musiikkia ei tätäkään artistia kovin pitkää jaksaisi kuunnella.
En siis väitä, että laulu ja musiikki ovat toistensa poissulkevia. Sanat voi keksiä melodiaan kuin melodiaan. Se siis vain täydentää musiikkikokemusta. Poikkeuksina ovat kuorolaulu ja a cappella, joissa musiikki luodaan laulamalla.

Miksi sitten arvostan instrumentaalimusiikkia niin paljon. Ennen kaikkea se on helpompaa kuultavaa; Ymmärrettävät sanat tuppaavat häiritsemään, kun niihin vahingossa kiinnittää huomion esim. kesken tehtävien teon.
Muita syitä saan hakea omasta henkilöhistoriasta.
Varsin pienenä aloin pitää klassisesta musiikista, joka lähes poikkeuksetta oli instrumentaalilähtöistä. Toisekseen minulle tuotti aina vaikeuksia muistaa sanoja tai saada selvää sanoista. Niinpä lapsesta asti tapasin hyräillä taikka vihellellä kappaleita, joskus käyttäen omia "sanoja", kuten Abba-nauhoitusten yhteydessä mainitsin. Melodian muistaminen on monin verroin helpompaa kuin monimutkaisten lyriikoiden mieleen painaminen. Jo tässä vaiheessa aloin huomata, että musiikki musiikkina on jo upeaa.
Vaikka ala-asteella lauloinkin musatunneilla muiden mukana, ja pidinkin siitä, myöhemmällä iällä aloin karsastamaan omaa lauluääntäni. En ole koskaan pitänyt ääntäni mitenkään charmikkaana, vaan aika ajoin kärsin nasaalisuuden, puhevian, syljenerityksen ja läpiä päähän puhumisen ongelmista. Äänialanikin on hankala: Tenorina ääni loppuu yläpäässä kesken ja baritonina koko laulu kuulostaa huvittavan teennäiseltä. Siksi yhteislaulu tilaisuuksissa olenkin vain suuta aukonut sanojen mukana, jos sitäkään.
Tämä lienee yksi syy, miksi en pidä laulamista välttämättömänä osana musiikkia. Tiettyjen musiikkigenrien kappaleet, jotka "karaoketoituina" kuulostaisivat vaillinaisilta, laulu saattaa pelastaa. Tuskin kukaan jaksaisi kuunnella Rafaelin Enkeliä, Ankkurin Nappia tai Pohjois-Karjalaa ilman sanoja. Vähintäänkin siinä olisi pakottava itse "täyttää" kappale omalla laulullaan. Mitä tämä kertoo kappaleista? Onko kappale huono siksi, että pelkkä musiikki ei riitä tekemään siitä hyvän?
Vastaus on ei. Nämä kappaleet kun ovat sävelletty ensisijassa lauluiksi. Tällöin ei tarvitse panostaa niin paljon musiikin rakenteeseen, kunhan se on simppeli ja helppoa kuunneltavaa/laulettavaa. Monet bändit ovat julkaisseet myös instrumentaalikappaleita. Ne poikkeavatkin yleensä selvästi yhtyeen muusta tuotannosta. Kappale on yleensä suunniteltu siten, että lyriikkarakenne on kokonaan poistettu; eihän tarvita sovittaa musiikkia sanojen tai lauseiden pituuksien mukaan. Täten musiikin muoto ja rytmi voi olla hyvinkin omaperäistä. Hyvänä esimerkkinä toimii Leevi and the Leavingsin Tuhannen markan seteli. Siinä on kappale, jolle edes turha yrittää keksiä laulunsanoja; kappale ei yksinkertaisesti sovi laulettavaksi, kuten ei ole suunniteltukaan.

8. Avarampaan vai kapeampaan?

Olen siis kerrannut, kuinka musiikkimakuni on toisinaan fiksaantunut klassiseen, toisinaan poppiin, toisinaan pelimusiikkiin. Totuus on, että ajelehdin edelleen tässä ristiaallokossa. Päivittäin kuuntelen kymmenittäin kappaleita kategorioiden vaihdellessa laidasta laitaan. On 1900-luvun pianokonserttia, 1910-luvun balettia, 20-luvun rag-musiikkia, 30-luvun elokuvamusiikkia, 40-luvun swingiorkesteria, 1950-luvun sambaa, 1960-luvun iskelmää, 70-luvun reggaeta, 80-luvun diskoa, 90-luvun dancea ja 2000-luvun hiphopia. Ja äskeiset mainitut ovat vain jäävuoren huippu musiikkityylien runsaudesta.
Painotan siinä, että en pyri esittämään itseäni ikään kuin "sivistyneempänä" kuuntelijana. Itse asiassa minulla on hämmästyttävän suuri sivistyksen puute etenkin populaarimusiikin alalla, esim. rokin osalta. Syynä lienee henkilökohtainen inho kitaraan. Pidän sen ääntä monin verroin muita soittimia ärsyttävämpänä lempisoittimeni ollessa - tottakai - piano.
Vaikka minulla on puutteeni, olen kuitenkin huomannut "yleensä ottaen" kuuntelevani erilaista ja monipuolisempaa musiikkia. Pointtina tällä hetkellä kuuntelen Clive Richardsonin Mannequin Melody -kappaletta. Voisitte arvata 30 kertaa genreä siltikään saamasta oikeaa vastausta. Kyse on ns. tuotanto/kirjasto/hissi/tavaratalomusiikista, eli teoksesta, jonka oikeudet säveltäjä on antanut musiikkikirjastoille, jolloin kappaletta voi käyttää yhteistyössä olevat median edustajat vapaasti. Saatan tulevaisuudessa tehdä blogiviestin keskittyen nimenomaan tämän "unohdetun" genren tarkasteluun.


Kuunneltuani pitkään sekalaista tuotantoa läpi vuosikymmenien, välillä toki pitäen itseni ajan tasalla vuoden meemien kanssa(Dragostea din tei, Hard Rock Halleluja jne), löysin pikkuhiljaa yhden lempigenreistä: Soundtrackit. Silloin tällöin huomasin leffoissa pyörivän musiikin olevan todella upeaa, siten jopa, että sen tiedostaminen meni ruudun tapahtumien yläpuolelle. Esimerkiksi John Williamsin Tähtien Sota -soundtrackit hankin itselleni jo aikapäivää sitten. Myöhemmin saatoin ladata soundtrackin aina, olipa elokuvan musiikki koukuttavaa tai ei. Lopulta minusta tulikin keräilijä. Kokoelmani käsittää reilusti päälle 200 albumia. Jotkut niistä, kuten Asterix-animaatioiden taustamusiikki, Jaakko Salon Uuno Turhapuro -musiikki ja tietyt promo-levyt ja julkaisemattomat versiot voidaan sanoa olevan melko harvinaisia.
Soundtrackeilla en tässä tarkoita ns. artisti-soundtrackeja - levyjä, jotka sisältävät eri pop-artistien kappaleita -, vaan nimenomaan instrumentaali-tyylisiä taustamusiikkeja. Tunnettuja säveltäjiä ovat muun muassa Jerry Goldsmith, Howard Shore, Randy Newman, Alan Silvestri, Bernard Herrmann ja Ennio Morricone. Usein säveltäjän jopa tunnistaa musiikista. Jos tietyssä elokuvassa soi "alansilvestrimäinen" tai "enniomorricoinemainen" musiikki, usein hän juuri on säveltäjänä.
Soundtrackeja kuuntelen siis tänäkin päivänä aktiivisesti. Luonnollisesti jotkut ovat heikompia ja niihin kyllästyy nopeammin, kun taas toisia voi kuunnella vaikka joka kuukausi.

Viime kesänä tein uuden aluevaltauksen "löytämällä" diskomuusikin. Olin tätä ennen kuunnellut satunnaisesti GrooveFM:ää, kunnes kesätöihin ajaessa annoin sen soida jatkuvasti autoradiossa. Satuin tykästymään useisiin kappaleisiin, etsin nimiä niille netistä ja latasin lisää, jotta voisin kuunnella kotonakin diskomusiikkia. Jälleen tuttu instrumentaalifanaattisuuteni tarkoitti sitä, että lempikappaleiksi muodostui mm. Saturday Night Fever elokuvasta "tutut" Manhattan Skyline(huono versio), K-Jee(vielä huonompi versio, YouTube poistanut taas videoita nähtävästi) ja esim. Constellation Orchestran Cosmic Melody.
Toki en pelkkää instrumusaa suosinut, vaan esim. Bee Geesin, Barry Whiten, Gibson Brothersin, KC & the Sunshine Bandin, Jackson 5:n ja Kool & the Gangin kappaleet ovat aivan yhtä hyviä, ellei parempia.
Disko/soul-painotteista musiikkia kuuntelen edelleen melko aktiivisesti, mutta lähinnä bussimatkoilla radiota kuunnellessa. Genre ei loppujen lopuksi ole niin valtava, ja suuri osa tästäkin tuotannosta on enemmän tai vähemmän heikkoa.


Männätalven ja viime kevään aikana olen taas enemmän painottanut kuunteluani elokuvasoundtrackehin, osaksi siitä, että olen viime aikoina katsonut runsaasti uusia elokuvia. Tämän myötä esimerkiksi Bernard Herrmann(Psyko, Vertigo ym.) on tullut lempisäveltäjäkseni elokuvamusiikin saralta.
Tammi-helmikuussa kuuntelin myös muutaman viikon aktiivisesti sambaa. Tämä loistava brasilialainen iloisanlennokas rytmimusiikki oli hyvää terapiaa talven pimeyttä vastaan. Karnevaalitunnelma lähes valtasi kämpän Tico Ticon, Aquarela do Brasilin ja bossanova Garota de Ipaneman tahdeissa.

Spotify helpotti suuresti musiikin kuuntelua. Ennen joutui olemaan edes joku tieto kappaleesta/artistista, ja jos hyvä tuuri kävi, sen pystyi lataamaan netistä. Kiitos Spotifyn, musiikki voi kuunnella genrepohjalta joko radiolla tai - kuten itse toimin - hakusanojen avulla, esim. "paris jazz", joka tuottaa 300 tähän hakuun liittyvää kappaletta. Näitä voi kuunnella tai olla kuuntelematta haluamassaan järjestyksessä, valita esim yhden albumin ja kuunnella se läpi.
Viime aikoina olen enemmän ja enemmän alkanut pitää jazzista, ja voin sanoa melkein rakastavani. Parasta on nimenomaan rento, hiljainen pianojazz kontrabassolla ja kevyillä rummuilla säestettynä. Tätä jaksaa kuunnella vaikka ikuisuuden, mutta yleensä eritoten illalla, jolloin mielen muutenkin tulee rauhoittua.


9. Satunnaista pohdintaa

Vaikka näytänkin olevani rajoittunut "varsin" epätavallisten marginaaligenrejen kuunteluun, väitän silti olevani kaikkiruokainen musiikin suhteen. Itse asiassa merkittävästi verrattuna muihin ihmisiin. Musiikkikokoelmani "epätavallisuuksiini" kuuluu mm.
Itsevaltiaat - Kolme punahilkkaa
Les Aventures De Tintin - Retour à Moulinsart
Best Of Mexico - La Cucaracha
Spede Pasanen - Haaskalinnut Saalistaa
The Ramblers - Unelmissain Oot Mun
Kapustin - Aquarela do Brasil
KOM-teatteri - Kansainvälinen
M.A. Numminen - Yes sir olen boogie
Sergei Prokofiev - Overture On Hebrew Themes
Jackass - Partyboy Song
Mario RPG Arranged - Beware the Forest Mushrooms 2


Ja painotan: näitä jokaista rakastan kuunnella yhä uudestaan ja uudestaan. Kaikki kappaleet ovat toistensa kanssa lähes vastakohtia, mutta niitä yhdistää yksi tekijä: kaikki kuulostaa hyvältä. Olisi mielenkiintoista soitattaa jokainen nämä kappaleet esim 100 ihmiselle ja kysyä, mitä he pitävät niistä asteikolla 1-10. Tulisiko vastauksia enemmän pisteytyksen alku vai loppupäähän?

Minua ihmetyttääkin ihmiset, jotka ovat iskostuneet johonkin tiettyyn genreen ja kuuntelevat sitä vain ja ainoastaan. Tämän vuoksi on syntyneet stereotypiat niin Punkin, Hip-Hopin, Death Metallin kuin YleX:n kaltaisille kuuntelijoille, joiden ulkonäöstä näkee jo valmiiksi, mitä ko henkilö kuuntelee.
En sano, ettäkö olisi tyhmää rajoittaa kuuntelu jonkun tietyn artistin/musiikkityylin varaan. Mutta siinä menettää mahdollisuuden avartaa omaa musiikkitietouttaan ja näin löytää uusia "makuelämyksiä". Se olisi sääli, tietäen kuinka valtavasti musiikkia maailmassa on(sekin jaksaa hämmästyttää, eri säveltä kun on vain 12 kappaletta).

Itseeni uppoaa siis lähes kaiken tyyppinen musiikki. Internet-ajan kasvattina olen onnellisessa asemassa, että mikäli haluan jonkin tyyppistä musiikkia kuunnella, sen saamiseen löytyy keinot. Poikkeuksellinen musiikkimakuni ei voi siis johtua vain siitä, että osaan hakea taidokkaammin kappaleita netistä. Ei. Mikäli tykkää jostakin, sen eteen varmasti tekee työtä.
Kuinka kaikkiruokainen loppujen lopuksi olen? Vaikka etenkin nykyisin olen jättänyt populaarimusiikin, ja erityisesti rock-genren lähes koskemattomiin, se ei tarkoita ettenkö vielä jatkossa näitäkin tulisi kuuntelemaan. Viime keväänä kuuntelin alinomaan soundtrackeja, kesällä diskomusaa, talvella 40-60 luvun jazzia, välissä sambaa ja iskelmää. Entä seuraavaksi? Kuka tietää. Edelliseen tyylilajiin kyllästyminen innostaa toisen lajin kuunteluun. Musiikkimaku elää.

Mitä musiikkia sitten en missään nimessä arvosta? Varmin vaihtoehto on räppi, jota pystyn tuskin pitämään musiikkina. Kuten olen aiemmin saattanut mainita, hyvä musiikki on sellaista "joka pysyy hyvänä, vaikka siitä tehtäisiin instrumentaali". Harva räppikappale on musiikillisesti sellainen, joka ilman lyriikoita olisi vielä kuuntelemisen arvoinen (jos nyt edes lyriikoiden kanssa). Tästä löytyy poikkeuksia, esim. Will Smith ja Eminem ovat kummatkin kuunneltavaa kamaa, ja esim. Skee-Lon I Wish on todella "jännä" kappale. Näitä yhdistää nimenomaan se, ettei itse sanotuikset ole kappaleen ainoa vetovoima.
Toinen genre, jota karsastan, on hevi. Musiikki on minulle pääasia nautinnollinen, joka rentouttaa ja tuo hyvälle mielelle tai sitten tuottaa toisenlaisia miellyttäviä tuntemuksia, kuten liikutusta tai kylmiä-väreitä. Tässä suhteessa hevi on tavattoman negatiivista ja epä-lempeää, siis rajua. Totta toki olen tietoinen, että hevin kuuluukin olla tällaista. Mutta en itse osaa arvostaa sitä muuna kuin metelinä. Voin tunnustaa silti kuunnelleeni Children of Bodomia. Follow the Reaper-albumin Everytime I Die kolahti minuun. Ehkä siksi, koska muihin kappaleisiin verrattuna siinä oli tarttuva, hyräiltävissä oleva melodia. Yhteenvetona sanoisinko, että kunhan musiikkipuoli on kunnossa, ei ole väliä onko genre teknoa, alternativea, hip-hopia, mamboa vai kuorolaulua.


10. Loppusanat

Olen nyt tarkastellut henkilökohtaisen musiikkimakuni kehitystä lapsuudesta tähän päivään asti. Uskoisin ympäristön vaikutteiden olevan osatekijänä siinä, millaisen musiikin kukin kokee nautinnollisena. Minulla selvästi tietyt tekijät, kuten elokuvat Fantasia tai Maija Poppanen, ovat muokanneet musikaalisia tottumuksiani. En rupea teorisoimaan onko lapsuuden altistumisella ratkaisevaa merkitystä aikuisiän musiikkivalinnoiden kannalta. Silti, harvoin näkee 30-luvulla syntyneitä kuuntelevan Idolsia levyltä, tai Rock'n'Roll-sukupolven edustajan kuuntelevan teknoa tai Punkkarin kuuntelevan Eino Gröniä. Yleensä ihmisen tuppaavat kuunnella vielä vanhoilla päivillään sitä, mitä he nuorena kuuntelivat radiosta. Tämä pitänee paikkansa. Itsekin tullen varmasti vanhainkodissa soittamaan digigramofonista Sin with Sebastiania ja Bloodhound Gangia. Onneksi, kuten ruokien kanssa on asian laita, myös musiikkimaku voi vaihtua iän mukana. Itselläni sen on jo muutamaan otteeseen muuttunut suurestikin eikä kehitykselle ole mitään lopetuksentarvetta.

Kuuntelimmepa sitten mitä tahansa musiikkia, sen tärkein tarkoitus on tulla kuulluksi.


"Musiikki on organisoitua ääntä" (Edgard Varèse, 1900-luku).



___________________________________


 Lisäys:


Miksi loin tämän blogin?
Siihen on 3 syytä:
-Oma kiinnostukseni musiikkiin. Kaikista taiteenlajeista musiikki on lähinnä sydäntäni.

-Profiloitunut musiikkimakuni: en usko, että vastaavaa makukombinaatiota löytyy suomesta, ainakaan minun ikäluokasta.
-Haluan levittää tietoutta hyvästä musiikista ja unohdetuista tai ehkä aliarvostetuista kappaleista/säveltäjistä.



Iäkkäämpiä lukijoita hämmentänee se, että kirjottaja - siis minä - olen vasta kaksissakymmenissä.  Tämä tieto saattaa  aiheuttaa ennakko-oletuksia ja nakertaa uskottavuutta asiantuntemukseltani. Toivon kuitenkin, että ikä ei katso musiikiin. Miksi sen pitäisikään? Koen stereotypioiden rikkomisen pikemminkin nautinnoksi. Kuka tahansa voi aidosti kuunnella haluamaansa musiikkia statuksestaan välittämättä, olipa kyse gospel, bossanova, unkarilainen kansantanssi tai psychedelic trance.
Joitakin lukijoita voi hämätä myös, että vaikka toisinaan tarkasteltavaa asiaa käsitellään varsin viralliseen sävyyn - kuin arvostelussa, näkyy kirjoituksissa kokemattomuus ja nuoruus. Myönnän: en ole kriitikko, en oppinut kirjoittaja, en edes lue kirjoja. Nämä tekijät eivät silti estä asiasta kirjoittamista omin sanoin. Blogin kirjoittaminen on vapaa-ajan vietettä ja sen suhteen ei pidä tuottaa paineita. Rennompi käsittelytapa tuonee myös humaanimpaa sävyä blogiteksteihin; musiikki on viihdettä, aina.

4 kommenttia:

xiladone kirjoitti...

Heh, huvittava lukea hivenen nuoremman henkilön musiikiliista kehitystä kun poimit niitä asioita jotka ovat periaatteessa tuttuja mutta eivät enää olleet minun sukupolveni juttuja (kuten Rölli tai Jyrki). Omalla kohdallani suuri vaikutus oli 90-luvun alun RadioMafialla, jolloin sieltä tuli vielä paljon aika eksentristäkin kamaa.

Ja havaitsin myös tuon kiinnostuksen instrumentaalimusiikkiin, jossa mennään ristiin, minulle kun laulaminen on tärkeä osa musiikkia...ei edes sanat, mutta hyvä laulaja pelastaa paljon, instrumentaaleista en sitten niin kauheasti innostu (enkä tästä johdosta ole myöskään soundtrackien tai klassisen suurkuluttaja).

Mutta joka tapauksessa mielenkiintoista luettavaa :)

Jukka kirjoitti...

Ehkä peruuttaisin sanomisiani sen verran, että laulu ei ole mikään "miinustekijä" kappaleessa, ei toki. Harvahan kappale on karaokeversiona kunnollinen, vaan se vaati lauluraidan ;)

Se piirre minulla kyllä on, että en perusta lyriikoista. Kuunnellessani laulettua musiikkia jätän ikään kuin huomioimatta sanat ja melodia voi jäädä soimaan päähän instrumentaalisena. Huono verbaalinen muisti kenties?

Toisekseen pidän piano- ja orkesteri-instrumenteista huomattavasti enemmän kuin kitara-rumpu -kokoonpanosta. Se selittää klassinen/soundtrack innostukseni.

Jukka kirjoitti...

Huomasin tekstissä mainitsevani eräitä henkilökohtaisia asioita, joita tämän nykyisen blogin lukijat eivät voi tuntea ennestään.
Korvasin sanat yleisemmillä ilmauksilla.

Anonyymi kirjoitti...

http://www.rollingstone.com/news/story/31248926/100_best_songs_of_the_decade/27

Suosituimmat artikkelit