keskiviikkona, joulukuuta 30, 2009

Levyarvostelu: Spike Jones - Clink, Clink, Another Drink (2003)



Julkaisupäivä: 3 maaliskuuta 2003
Genre: Huumori
Formaatti: CD

Kappaleet:

01.
Clink, Clink, Another Drink

2:23
02.
The Man On The Flying Trapeze

3:06
03.
I Wanna Go Back To West Virginia

3:13
04.
Behind Those Swinging Doors

3:09
05.
Liebestraum

3:10
06.
Blue Danube

2:53
07.
Chloe (Song Of The Swamp)

3:13
08.
The Glow Worm

3:09
09.
A Serenade To A Jerk

3:18
10.
Der Fuehrer’s Face

2:40
11.
Little Bo Peep Has Lost Her Jeep

2:25
12.
That Old Black Magic

2:26
13.
Hotcha Cornia (Black Eyes)

2:04
14.
Riders In The Sky

3:17
15.
William Tell Overture

3:17
16.
I Kiss Your Hand Madame

3:39
17.
You Always Hurt The One You Love

2:54
18.
Cocktails For Two

2:59
19.
Yes We Have No Bananas

3:15
20.
Holiday For Strings

3:14

____________________________________

Clink, Clink, Another Drink -kokoelmalevy sisältää kattavan läpileikkauksen huumorimusiikin legendan Spike Jonesin tuotantoon. Musiikki sopii kuunneltavaksi juuri silloin, kun kaipaa jotain naurettavaa ja riemuisaa. Tämä ei ole vakavasti otettavaa musiikkia, vaan vakavasti vinksahtanutta viihdettä


Lindley Jones (1911 - 1965) syntyi joulukuun 14. päivä Kalifornian Long Beachillä. Hänen äitinsä oli opettaja ja isänsä rautatievirkailija. Lempinimensä "Spike" (suom. rautatienaula) hän sai luisevan ruumiinrakenteensa johdosta jo lapsena.
Nuori Spike oli musikaalisesti lahjakas ja hän oppi varhain rumpujen, pianon ja trumpetin soiton. Musiikin opinnot hän jätti kesken ja ryhtyi kierteleväksi muusikoksi. 30-luvulla Jones soitti muun muassa maineikkaan Victor Youngin (1900 - 1956) orkesterissa ja esiintyi rumpalina artistien kuten Bing Crosbyn ja Judy Garlandin äänityksissä.
Spike Jones kokosi viimein oman orkesterinsa muusikoista, jotka olivat peräisin Del Porterin 40-luvun vaihteessa hajonneesta huumoriyhtyeestä. Spike Jones and His City Slickers aloitti levytykset RCA Victor -levy-yhtiölle vuonna 1941. Alussa yhtyeessä oli vain 5 jäsentä, mutta aikaa myöten niin muusikoiden kuin levytysten määrä nousi. Ensin oli kuitenkin hiljaista.

Läpimurtonsa Spike Jones teki II maailmansodan aikana vuonna 1942 levyttämällä propagandalaulun Der Fuehrer's Face. Kappale oli alunperin tarkoitettu Disneyn vuoden 1943 Aku Ankka -animaatioon "Donald Duck In Nutzi Land". Musiikin oli tehnyt Disneyn pitkäaikainen elokuvasäveltäjä Oliver Wallace (1887 - 1963) ja sen itsesään oli tarkoitus parodioida natsien tunnushymniä Horst-Wessel-Liediä.
Kappaleesta tuli Spike Jonesin esittämänä listahitti, sen yltäen aina sijalle #3. Aku Ankka -piirretty, joka sai laulun mukaan päivitetyn nimen "Der Fuehrer's Face", voitti parhaan lyhytanimaation Oscarin esitysvuonnaan.

Animaatio on katsottavissa YouTubesta. Der Fuehrer's Face esiintyy siinä vähemmän räväkämpänä versiona kuin Spike Jonesin tulkisemana, toki mukana on rankasti pilailevaa animaatiota.



Spike Jones jatkoi menestyskulkuaan. 40-luvulla kuultiin lukuisia humoristisia parodioita joko sen hetken hiteistä (That Old Black Magic) tai vanhoista klassista kappaleista (The Blue Danube). Yhtye alkoi esiintymään niin radiossa kuin lopulta televisiossa. The Spike Jones Showta näytettiin CBS-kanavalla vuosina 1954-1961. 60-luvulle tultaessa bändin vetovoima ei kuitenkaan ollut enää entisensä ja yhtye hajosi ennen keuhkoahtaumaa sairastavan Jonesin kuolemaa 1965.


Spike Jonesin huumori perustuu usein hassuihin äänitehosteisiin, jotka jollakin tapaa liittyvät sanoituksiin.
Esimerkkinä tällaisesta "spikejonesmaisuudesta" on vuoden 1946 sovitus Paul Lincken Kiiltomatoidyllistä:


Aileen Carlisle laulun When the night falls silently, the night falls silently keskeyttää absurdi astioiden rysähtäminen ilmeisen korkealta. Se siitä hiljaisuudesta!

Lyriikoihin painottuva musiikki vaatii äidinkielenään ei-englantia puhuvalta tavallista enemmän keskittymistä. Tämän johdosta pienempi tai suurempi osa vitseistä menee ns. "ohi". Onnekseen Spike Jones edustaa aikakautta, jolloin musiikki oli orkestereilla soitettavaa. Näin voi vaikka unohtaa sanojen seuraamisen ja kuunnella vain yhtyeen musisointia. Vitsinä toimivat äänitehosteet ja huudahdukset viihdyttävät itsenään - ilman mitään asiayhteyttä. Tietyissä tapauksissa, esim. klassista parodioidessa koko musiikki voi olla pelkkää kilinää, kolinaa ja kurlausta.


Spike Jones orkestereineen

Kiintoisaa kyllä, Pertti "Spede" Pasanen tunnettiin suurena Spike Jones -fanina. Hänen innostuksensa yhtyeen musiikkiin oli jopa sitä luokkaa, että 80-luvun Spede Show sisälsi visualisoituja Spike Jones musiikkiosuuksia Bluff Brothersin esittäminä. Toistakymmenettä vuotta Speden Spelien alkutunnuksena oli pätkä vuoden 1946 pilailuversio Frank Lisztin Liebesträume -pianoteoksesta Simon, Veskun ja Speden ilveilyjen kera:


Clink, Clink, Another Drink antaa kuulijalle hyvän käsityksen Spike Jonesin tyylistä. Vaikka yhtye on hyvin tunnettu ja etenkin vanhemmalle sukupolvelle läheinen, uskon Suomesta löytyvän paljon ihmisiä, jotka eivät tunne Spike Jonesin tuotantoa. Onneksi kappaleet edustavat helposti lähestyttävää genreä, ja en näe syytä, miksei vannoutunein Voicen kuuntelija pitäisi esim. alla olevista esimerkkikappaleista.


Poimintoja levyltä:

Cocktails For Two (2:59)
Jotkin Spike Jonesin parodioimat versiot syrjäyttivät suosiossa kokonaan alkuperäisen kappaleen. Näin kävi vuoden 1934 elokuvan Murder at the Vanities laululle Cocktails for Two, jonka City Slickers "tuunasi" uusiksi kymmenen vuotta myöhemmin 1944.
Kappaleessa on huomattavissa Spike Jonesin tyyli huijata toisinaan kuulijaa aloittamalla musiikki täysin normaalisti. Tässä tapauksessa kuulijaa höynäytetään aina 53 sekunnin kohdalle, jolloin pelleily alkaa.
Mickey Katzin hulvattomia äännähdyksiä, sylkäisyjä, kurlauksia ja kulauksia kuullaan 1:45 sekunnin jälkeen. Muistojeni mukaan kappaletta on käytetty Spede Showssa sketsien välillä.


Riders in the Sky (3:18)
Spike Jones teki tämän parodian Suomessakin Aaveratsastajat nimellä kulkevasta kantrilaulusta, jonka Vaughn Monroe (1911 - 1973) levytti vuonna 1949. Versio on hulvaton. Laulaja muistuttaa ääneltään Monroeta, mutta laulaa sen "juopuneena" sammaltaen ja vaikertaen. Tämän lisäksi sanoissa tehdään pilaa Monroesta. Parin minuutin kohdalla tahti muuttuu täysin, perinteiseksi Spike Jones -orkesteroinniksi.
Loppusekuntien show-tyylinen fanfaari on saattanut olla jälleen Spede Shown sketsien väliefektinä.



Holiday For Strings (2:59)

David Rosen II maailmansodan aikainen instrumentaaliteos kääntyi tuoreeltaan Spike Jonesin käsittelyssä aivan joksikin muuksi.
Jälleen kestää lähes puoli minuuttia, kunnes kappale paljastuu huumoriversioksi. Instrumenttien valikoima kattaa kelloista pilleihin ja erilaisiin tööttäyksiin. Ainoastaan jouset puuttuvat, koska ne ovat otsikon mukaan lomalla. Lopussa melodiaa tehdään kotkottaen ja nauramalla. Löytyykö 2000-luvulta vastaavaa musisointia? Kysyn vaan.

Tuomio:
Huumorimusiikki on vaikea arvosteltava; Hersyvät sanoitukset ja esityksen ilme ovat genressä usein tärkeämpiä kuin itse musiikki, joka oikeastaan toimii vain jutun ilmaisukanavana. Näin oli muun muassa asian laita Monty Pythonin tapauksessa (lue arvosteluni), joiden laulujen melodiat olivat pääasiallisesti helppoja ja yksinkertaisia. Pythonit - vaikkakin omasivat selvästi musikaalista puolta - olivat silti kotonaan näyttämön puolella. Tämä näkyi myös laulujen karkeudessa.
Spike Jones puolestaan oli ehta muusikko, eikä hänellä ollut senkään vertaa teatterikoulutusta.

Lisäksi on huomattava, että Jonesin tyyli ei niinkään perustu Pythonin tapaisiin sketseihin vaan olemassa olevien musiikkikappaleiden leikilliseen vääntelyyn. Suurin osa kappaleista on hyvin musikaalisia ja välillä unohtaa jopa kuuntelevansa parodiaa. Huumori perustuu välillä pelkkiin äänitehosteisiin ja hullunkurisiin instrumentteihin. Tämän johdosta Spike Jonesin ja The City Slickersin soitanto on "helpommin" kuunneltavaa kuin Pythonien, joiden laulujen seuraaminen käy nopeasti työlääksi ja puuduttavaksi.

Clink, Clink, Another Drink ei ole täydellinen julkaisu. Levyltä on karsittu monia Spike Jonesin klassikkokappaleita, näkyvimmin Hawaiian War Chant, joka ehdottomasti pitäisi kuulua tällaiselle kokoelma-albumille. Plussaa tulee sen sijaan laadukkaista ääniteversioista. "Clink, Clink, Another Drink" -nimellä löytyy Spotify'sta kolme albumia, joissa sama kappale voi laadultaan poiketa melkoisestikin eri levyjen välillä.
Sum summarum: 20 kappaleen kokonaisuutena Spike Jones ja huumorimusiikki ei juurikaan tästä parane.

****½

Ei kommentteja:

Suosituimmat artikkelit