lauantaina, marraskuuta 06, 2010

Teemana: Usvainen impressionismi II

Viime maaliskuinen Teema-kirjoitus impressionistisesta klassisesta saa nyt jatkoa. Käsittelin tuolloin vain viisi eri teosta säveltäjiltä Väinö Raitio, Robert Farnon, Charles Griffes, Maurice Ravel ja Gustav Holst. Heiltä toki löytyy muitakin fantastisia sävellyksiä, mutta vaihtelun vuoksi en ota heitä mukaan artikkelimme toisessa osassa.

The Boatman of Mortefontaine c. 1865-70. Öljy kankaalle 60.9 x 89.8 cm
__________________________

Berceuse (Kehtolaulu) sinfoniasta op. 17 Symphonie enfantine (Lapsisinfonia)
Sävellys: Uuno Klami - Esitys: Tapiola Sinfonietta johtajanaan Jean-Jacques Kantorow - Vuosi: 1996
Uuno Klami (1900 - 1961) oli maamme säveltäjistä hyvin "ranskalainen". Sen lisäksi, että hän opiskeli 25-vuotiaana musiikkia Pariisissa, hänen tyylinsä haki vaikutteita mm. Ravelista ja ns. kuuden ryhmästä.
Pariisin lisäksi Klami opiskeli Wienissä sekä Helsingin konservatoriossa Erkki Melartinin (1875 - 1937) alaisuudessa.
Säveltäjän tunnetuimpiin teoksiin kuuluu mm. Op. 8: Une nuit à Montmartre (Yö Montmartrella, 1925), Op. 22: Merikuvia (1930-32), Op. 23: Kalevala-sarja (1930-33)  ja Op. 38 Aurore boréale (Revontulet, 1946 -48). Orkesteriteosten ohella mainittakoon Kymenlaakson maakuntalaulu, joka valmistui 1934.
Sävellystyön lisäksi Klami toimi vuosikymmeniä musiikkikriitikkona Helsingin Sanomissa sekä Uudessa Suomessa.

Vuonna 1928 valmistunut Op. 17: Symphonie enfantine kamariorkesterille tuo hyvin esiin säveltäjän läheisen intohimon Ravelin impressionistiseen tunnelmaan. Kolmiosaisesta teoksesta olen valinnut keskimmäisen Kehtolaulun esimerkiksi.

Uuno Klami pianon ääressä


Lento cantabile teoksesta Neljä kappaletta
Sävellys: Aarre Merikanto - Esitys: Tampere Filharmonia johtajanaan Tuomas Ollila - Vuosi: 1997

Toinen modernimman klassisen - poiketen siis esim. Sibeliuksen kansallisromanttisesta tyylistä - säveltäjä oli Oskar Merikannon poika Aarre Merikanto (1893 - 1958).
Merikanto aloitti musiikin opiskelun Helsingin konservatoriossa 1912, opiskeli pari vuotta Leipzigissä Max Regerin (1873 - 1916) johdolla ja vuosina 1915-1916 Moskovan konservatoriossa. Ensimmäinen teos, Helena ooppera (nykyään kadonnut) syntyi jo 1912. Ensimmäiset 1910-luvun teokset (mm. Symphony No. 1 in B Minor Op. 5 ja Lemminkäinen Op. 10) olivat vielä tyyliltään romanttisia.
Sisällissodan ja punaisten vankinta vietetyn ajan jälkeen Merikannon musiikin arvostus ei ollut korkella, vaikka tuolloin syntyi kenties hänen tunnetuin teos Juha (1922).
20-luku oli silti Merikannon kultakautta. Tyylillisesti musiikki oli ekspressionistista ja lähellä Väinö Raition tuotantoa. Kuuntelun arvoisia teoksia ovat tuolta ajalta esim. Fantasia orkesterille (1923) sekä Op. 28: Pan (1924).

Vuosina 1951 - 1958 Merikanto toimi sävellyksen professorina Sibeluis-Akatemiassa. Hänen oppilaitaan oli nykyisin elävistä säveltäjistä mm.  Einojuhani Rautavaara (s. 1928) sekä Aulis Sallinen (s. 1935). Alati piiputellut Merikanto kuoli keuhkosyöpään syyskuussa 1958. Tänä vuonna kuollut Ukri Merikanto oli hänen poikansa.

Neljä kappaletta orkesterille on Merikannon teos vuodelta 1932, jossa vielä on havaittavissa 20-luvun radikaalimpi vaikutus ennen säveltäjän myöhempää konservatiivisempaa suuntausta.


Aarre Merikanto piippuineen


Flambeaux éteints (Sammuneet soihdut)
Sävellys: Ernest Pingoud - Esitys: Radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Sakari Oramo - Vuosi: 1996
Ranskalais-saksalaiset sukujuuret omistanut Ernest Pingoud (1887 - 1942) oli 1900-luvun alun emigrantteja. Musiikillisen koulutuksen hän oli saanut Pietarin konservatoriosta suoraan säveltäjämestareilta Nikolai Rimski-Korsakovilta (1844 - 1908) sekä Aleksandr Glazunovilta (1865 - 1936). Kuten Aarre Merikanto, myös Pingoud kävi Sakassa Max Regerin musiikkiopissa.

Löydettyään puolisonsa Porista ja näin jäätyään pysyvästi Suomeen Pingoud jatkoi sävellystyötään ja konsertoimistaan Suomessa. Hän oli hetken musiikin opettajana Turussa kunnes sai vakituisen viran Helsingin kaupunginorkesterin intendenttinä. 20- ja 30-luvuilla hän toimi myös Fazerin konserttitoimiston hoitajana.

Tyylillisesti Pingoud kuului siihen modernin musiikin ryhmään, jossa aiemmin mainitut Väinö Raitio, Uuno Klami ja Aarre Merikanto vaikuttivat. Hänen tyylinsä oli sekä ranskalaista ja venäläistä ja se sai vaikutteita mm. Claude Debussyltä, Anton Weberniltä, Aleksandr Skrjabinilta ja Richard Straussilta. Futuristin ja ultramodernistin leiman ohella Pingoudia kutsuttiin bolsevistiksi ja juuri bolshevikkisäveltäjän ennakkoluulot ajoivat Pingoudin masennukseen, joka lopulta johti 1942 tapahtuneeseen itsemurhaan.

Pingoudin musiikki oli vuosikymmeniä unohdettu, mutta viimeisen 15 vuoden aikana hänen tuotantonsa ja upeat teokset on onnekseen löydetty uudelleen.

Mielenkiintoisiin teoksiin lukeutuu esimerkiksi Op. 21 Le Prophète (Profeetta, 1921), Op. 7, Le Fétiche (1917) ja Le Chant De L'espace (1931). Esimerkkiteokseksi olen valinnut yhden säveltäjän kultakauden teoksista Op. 14 Flambeaux éteints vuodelta 1919. Mystinen, lievän atonaalinen, osittain stravinskimainen ote on kuultavissa. Teos on suuremmaksi osaksi neitseellisen hiljainen mutta järjetön pauhu huipentuu loppua kohti.

Ernest Pingoud työpöytänsä ääressä

Painted Desert (Värjätty erämaa) orkesterisarjasta Grand Canyon Suite
Sävellys: Ferde Grofé - Esitys: New Yorkin filharmoninen orkesteri johtajanaan Leonard Bernstein - Vuosi: 1959
Artikkelini ykkösosassa esittelin yhdysvaltalaisen - mutta Suomessa käytännössä täysin tuntemattoman - Charles Griffesin (1884 - 1920), jonka teoksista riittäisi enemmänkin kerrottavaa. Griffesin maanmies Ferde Grofe (1892 - 1972) on puolestaan mantereen tunnetuimpia säveltäjiä ja sovittajia. Suomenkielellä miehestä ei löydy tietoa sanaakaan.

New Yorkissa syntyneen Grofén sukujuuret olivat Ranskan Hugenoteissa. Klassinen musiikkia yhdisti hänen vanhempansa ja isovanhempansa aina neljänteen polveen asti. Isä Emil von Grofé lauloi operetteja ja äiti Elsa von Grofé oli sellisti. Äiti tutustutti nuoren Ferdien musiikkiin ja vei hänet Leipzigiin pianon- ja viulusoiton sekä säveltämisen oppiin. Grofé instrumenttitaidot kattoivat suuren määrän soittimia (mm. alttoviulu ja kornetti), mutta piano oli hänen ykkössoitin. 15 vuotiaana Grofé soittikin jo tanssiyhtyeiden jäsenenä.

Maankuuluksi Grofén teki orkesterinjohtaja Paul Whiteman (1890 - 1967) ja säveltäjä George Gershwin (1898 - 1937). Kaikki kolme miestä olivat 20-luvun alussa vielä suht' tuntemattomia. Whitemanilla oli oma orkesteri ja hän kaipasi vaihtelua tanssimusiikkiin. Vuonan 1924 hän tilasi aloittelevalta broadway-säveltäjä Gershwinilta Sinisen rapsodian (Rhapsody in Blue), jonka sitten yhtyessä toiminut Grofé sovitti orkesterille. Kappaleesta tuli Gershwinin tunnetuin teos, Whitemanin tunnetuin esitys ja Grofén tunnetuin sovitus. Grofé sovitti kappaleen vielä uudelleen '26 ja '42.
Yhdysvaltalaiset muistavatkin Grofén parhaiten Jazz-sovituksistaan. Kun Whitemania kutsuttiin "Jazzin kuninkaaksi", oli Grofé "Jazzin pääministeri.

Grofé voidaan silti myös lukea amerikkalaisen klassisen musiikin säveltäjiin. Hän ei säveltänyt eurooppalaiseen tapaan sinfonioita tai konsertteja vaan laajamuotoisia orkesteriteoksia. Näistä mainittakoon Missisippi Suite (1925), Death Valley Suite (1949), San Francisco Suite (1960) ja Niagara Falls Suite (1960-61). Kuuluisin kaikista on kuitenkin Grand Canyon Suite vuodelta 1931, jonka viisi osaa muistetaan eritoten Walt Disneyn tuottamasta lyhytfilmistä Grand Canyon (1958). Ilman tarinaa tai dialogia etenevä 29 minuuttinen kuvaelma voitti parhaan lyhytelokuvan Oscarin 1959.

Henkilöstä riippuen jokin viidestä osasta nähdään parhaaksi. Tunnelmaltaan ne eroavat toisistaan ja eniten impressionismia tavoittelee toinen osa nimeltä Painted Desert. Se viittaa Grand Canyonin kansallispuistosta sijaisevaan samannimiseen vuoristoaavikkoon. Grofé itsesään ei ollut impressionisti vaan modernin ekpressionistisen orkesterimusiikin perillinen; sävellykset olivat tyylillisesti lähellä Aaron Coplandia (1900 - 1990) ja 30-50-lukujen elokuvamusiikkia. Painted Desert on eräällä tavalla poikkeus ja siinä on selvästi dukasmaisia ja stravinskimaisia piirteitä.


Ferde Grofé työnsä parissa


La fontana di Villa Medici al tramonto (Villa Medicin suihkulähde auringonlaskun aikaan) sinfonisesta runosta Fontane di Roma (Rooman suihkulähteitä)
Sävellys: Ottorino Respighi - Esitys: The NBC Symphony Orchestra ohtajanaan Arturo Toscanini - Vuosi: 1951
Italialainen säveltäjä Ottorino Respighi (1879 - 1936) tunnetaan parhaiten hänen Rooma-aiheisista teoksistaan. Hän oli itse syntyjään Bolognasta ja sai viulu- ja sävellysoppinsa kaupungin konservatoriosta Giuseppe Martuccilta (1856 - 1909). Vuosisadan vaihteessa hän opiskeli 5 kuukautta Pietarissa Rimsky-Korsakovin johdolla - eräs yhtäläisyys Ernest Pingoudiin.

Sävellettyään pari pianokonserttia ja oopperaa Respighi muutti 1913 Roomaan, jossa hän eli kuolemaansa asti. Hän sai viran sävellyksen opettajana Santa Cecilian 1500-luvulla perustetusta musiikkiakatemiasta ja toimi sen johtajana vuosina 1923-26.

Huolimatta laaja-alaisesta sävellystuotannostaan, joka käsitti niin baletteja, oopperoita kuin kamarimusiikkia, kuuluisin on Respighin sinfoninen Rooma-trilogia, joka käsittää teokset Fontane di Roma (Rooman suihkulähteitä, 1914-16), Pini di Roma (Rooman pinjat, 1923-24) ja Feste Romane (Roomalaisia juhlia, 1928).
Eritoten valitsemani Arturo Toscaninin (1867 - 1957) konsertoimana New Yorkin, Philadelphian Filharmonikkojen sekä NBC:n sinfoniaorkesteriin kera Respighin teokset saivat Yhdysvalloissa sekä muualla maailmassa ansaitsemansa maineen.

Trilogian ensimmäinen teos Rooman suihkulähteet on neliosainen teos, joka kuvaa Rooman lukuisia suihkulähteitä päivän eri hetkinä: Valle Giuliaa aamun sarastaessa, Tritonea aamulla, Trevia keskipäivällä ja Villa Medicia auringonlaskun aikaan. Musiikillisesti osat eroavat toisistaan, mutta etenkin ensimmäinen ja viimeinen ovat hyvin impressionistisia. Respighi paitsi piti juuri ranskalaisesta tyylistä, myös Richard Straussin (1864 - 1949) sävelrunojen vaikutus näkyy säveltäjän musiikissa.

Ottorino Respighi

Ei kommentteja:

Suosituimmat artikkelit